Viimeinen harjoittelupäivä. Niin nopeasti se meni. Aivan liian nopeasti. Simone nappaa minut kyytiinsä aamulla viimeistä kertaa ja puhumme matkalla miten harjoitteluni on mennyt. Kyllä minä olen tyytyväinen. Tämä on ollut jotain aivan uskomatonta.

Magneetissa päivä on tavanomainen. Kerstin näyttää luottavan ammattitaitooni – kyselee välillä onko joku pakka minun mielestäni hyvin suunniteltu. Ajatukseni pyörivät koko päivän enemmän siinä, että nyt on viimeinen päivä ja en näe näitä ihmisiä välttämättä enää koskaan. Kaikki ovat olleet minulle valtavan ystävällisiä. Tietenkin eri ihmisten kanssa tulee eri tavalla toimeen, mutta kaikki ovat jutelleet kanssani ja aamuisin niin hoitajat, lääkärit kuin sihteerit (myös ne joiden kanssa en ole työskennellyt) huutavat iloisesti huomenet. Ehkä pieni hullu suomalaistyttö, joka päätti tulla asumaan Schlangeniin ja harjoitteluun Paderborniin, herättää sympatiaa. On minulle monta kertaa sanottukin, että tämä vaatii tietynlaisen luonteen. Ja sitä luonnetta ilmeisesti löytyy, koska olen hengissä selvinnyt.

Kun 111 harjoittelutuntiani olivat tulleet täyteen, kiitin magneetin porukkaa yhteistyöstä. Kaikki toivottelivat hyviä jatkoja ja onnea opintoihin. Vaihdettuani vaatteet menin käymään isotooppipuolella sanomassa hyvästit Simonelle. Annoin hänelle pienen lahjan kiitokseksi kuskaamisesta ja kerroin miten korvaamaton apu hän oli minulle ollut näiden kolmen viikon aikana.

Sitten lähdin käymään yläkerrassa. Ensin menin CT:n päätyyn – siellä oli Alla ja Johanna paikalla. Kiitin heitäkin yhteistyöstä ja juttelimme hetken mukavia. Sanoin, etten minä erityisemmin haluaisi palata Suomeen. Heitä tulee kyllä ikävä. Kävin lopuksi vielä röntgenissä hyvästelemässä Sabinen, Sonjan, Melanien, Christinan ja Dr. Reisnerin. Viimeisenä mainittu vihjasi, että kyllä minun korkealla koulutustasollani varmaan saisi Saksastakin töitä... Melanie kertoi haluavansa joskus matkustaa Suomeen ja lupasin lähettää hänelle yhteystietoni. Jos nyt kuka tahansa klinikalta olisi niin hullu, että Suomeen haluaisi niin tietenkin minä majoitan.

Oli todella outoa kävellä viimeisen kerran ulos Röntgenpraxis Alte Torgasselta. Olin hyvin liikuttunut ja tuntui, että ehkä sittenkin jään tänne enkä mene enää Suomeen. Hukutin suruni shoppailemalla levyjä ja muuta mukavaa Paderbornista. Kävin myös kävelemässä ympäriinsä ja ottamassa hieman lisää kuvia.  Alapuolella kuvia Domin lähettyviltä.

  

Paderbornissa on myös vanha kaunis Rathaus, joka on rakennettu 1613-1620.

  

Kuljeskeltuani tarpeekseni hyppäsin bussiin ja ajoin takaisin ”kotiin” Schlangeniin. Vaikka Baijerin alue on vienyt sydämeni täysin niin on harmi jättää näitä Nordhein-Westfaleninkin maisemia taakseen. Saksa vain on jotenkin minun tyyliseni paikka. Iltaohjelmana on pakkaamista ja painiottelu laukun kanssa. En voi uskoa, että aika on mennyt näin nopeasti. Onko minun pakko lähteä?