perjantai, 22. syyskuu 2006

Düsseldorf - Helsinki

Kännykkä herätti minut aamulla puoli kuudelta. Kävin kaikessa rauhassa suihkussa ja pakkasin viimeiset tavarat lähtökuntoon. Yläkertaan tullessani Marjut oli lähettämässä Hansia bussille. Hans vilkutti iloiseen tapaansa, mutta en tiedä ymmärsikö hän minun olevan nyt lähdössä kokonaan pois. Söimme Marjutin ja Manfredin kanssa aamupalan ja sitten lähdimme Marjutin kanssa ajamaan kohti Düsseldorfia.

Dortmundin paikkeilla oli pieni stau, mutta olimme lähteneet hyvissä ajoin, joten aikataulumme piti. Kaksi tuntia ennen koneen lähtöä saavuimme Düsseldorfin lentokentälle, jonne Marjut jätti minut hyvästeltyämme.

Check-in vei hieman tavallista enemmän aikaa, kun tiskillä ollut mies ei ollut sitä kaikkein palvelualtteinta sorttia. Lisäksi hän puhui epäselvempää saksaa kuin minä (ja minä sentään ymmärrän baijerilaisiakin!). Düsseldorfin kentällä turvatarkastus on julkisempi tapahtuma kuin Helsingissä: ympärillä ei ole seiniä vaan matkustajat saavat riisua kamppeitaan avoimessa tilassa. Odotin mielenkiinnolla miten dosimetrien kanssa tällä kertaa sujuisi. Latoessani tavaroitani hihnalle annoin dosimetrit papereineen naisvartijalle. Kerroin olevani röntgenhoitaja ja mukanani olevan siksi säteilyannosmittarit, joita ei saa läpivalaista. Nainen oli hieman hämmentynyt ja näytin hänelle papereista kohdan, jossa asia selvitetään saksaksi. Muutaman kollegan kanssa he pyörittelivät hetken dosimetrejä ja pyysivät minua odottamaan. Ei mennyt varmaan minuuttiakaan, kun tärkeännäköinen nainen tuli jakkupuvussa paikalle, vaihtoi muutaman sanan vartijoiden kanssa ja sain dosimetrit takaisin. Olin hieman yllättynyt, koska Saksassa turvatarkastukset ovat yleensä tiukemmat kuin Suomessa.  Alapuolella pari kuvaa Düsseldorfin kentästä.


saksa24s.jpg  saksa25s.jpg

Olin ajatellut hieman lentokenttäshoppailla, mutta totesin pettymyksekseni kansanvälisellä alueella olevan (ainakin siis B-siivessä) vain pari putiikkia. Sain kuitenkin hankittua suklaata ja Swarovskin korun tuliaiseksi, mutta Jägermeisteria ei ollut tarjolla.  Alapuolella näkyy tämä kone, joska on mallia pieni (3 ja 2 paikkaa), mutta ei sentään niin säälittävä kuin millä Marjut ja Manfred olivat tulleet kolme viikkoa sitten (2 ja 1 paikka).


saksa26s.jpg   saksa27s.jpg

Tätä kirjoittaessani istun Air Berlinin koneessa jossain 13km itämeren yläpuolella. Matka alkaa olla siis loppusuoralla. Matka on ehdottomasti ollut tekemisen arvoinen. Kirjoitan vielä kotiin päästyäni jonkinlaisen yhteenvedon reissusta. Laskeudumme noin 20min päästä Helsinki-Vantaalle, joten kohta varmaan aloitamme lähestymisen. Siinä vaiheessa pitää läppäri laittaa pois, joten jatkan tarinaa (ja laitan tämän nettiin) jouduttuani takaisin Suomen kamaralle.

Lopuksi muutama lentokuva.  Ensimmäinen on otettu heti nousun jälkeen ja kuvassa näkyy siis hieman Düsseldorfia.


saksa28s.jpg

Minä istun lentokoneessa AINA siiven kohdalla.  Nyt tosin poikkeuksellisesti etureunan kohdalla (yleensä olen siinä siivekkeiden kohdalla).  Ylhäällä on aina hyvä sää.


saksa29s.jpg

Helsinki-Vantaa.  Suomi.  Valitettavasti.


saksa30s.jpg

torstai, 21. syyskuu 2006

Ich möchte hier bleiben!

Viimeinen harjoittelupäivä. Niin nopeasti se meni. Aivan liian nopeasti. Simone nappaa minut kyytiinsä aamulla viimeistä kertaa ja puhumme matkalla miten harjoitteluni on mennyt. Kyllä minä olen tyytyväinen. Tämä on ollut jotain aivan uskomatonta.

Magneetissa päivä on tavanomainen. Kerstin näyttää luottavan ammattitaitooni – kyselee välillä onko joku pakka minun mielestäni hyvin suunniteltu. Ajatukseni pyörivät koko päivän enemmän siinä, että nyt on viimeinen päivä ja en näe näitä ihmisiä välttämättä enää koskaan. Kaikki ovat olleet minulle valtavan ystävällisiä. Tietenkin eri ihmisten kanssa tulee eri tavalla toimeen, mutta kaikki ovat jutelleet kanssani ja aamuisin niin hoitajat, lääkärit kuin sihteerit (myös ne joiden kanssa en ole työskennellyt) huutavat iloisesti huomenet. Ehkä pieni hullu suomalaistyttö, joka päätti tulla asumaan Schlangeniin ja harjoitteluun Paderborniin, herättää sympatiaa. On minulle monta kertaa sanottukin, että tämä vaatii tietynlaisen luonteen. Ja sitä luonnetta ilmeisesti löytyy, koska olen hengissä selvinnyt.


saksa19s.jpg

Kun 111 harjoittelutuntiani olivat tulleet täyteen, kiitin magneetin porukkaa yhteistyöstä. Kaikki toivottelivat hyviä jatkoja ja onnea opintoihin. Vaihdettuani vaatteet menin käymään isotooppipuolella sanomassa hyvästit Simonelle. Annoin hänelle pienen lahjan kiitokseksi kuskaamisesta ja kerroin miten korvaamaton apu hän oli minulle ollut näiden kolmen viikon aikana.

Sitten lähdin käymään yläkerrassa. Ensin menin CT:n päätyyn – siellä oli Alla ja Johanna paikalla. Kiitin heitäkin yhteistyöstä ja juttelimme hetken mukavia. Sanoin, etten minä erityisemmin haluaisi palata Suomeen. Heitä tulee kyllä ikävä. Kävin lopuksi vielä röntgenissä hyvästelemässä Sabinen, Sonjan, Melanien, Christinan ja Dr. Reisnerin. Viimeisenä mainittu vihjasi, että kyllä minun korkealla koulutustasollani varmaan saisi Saksastakin töitä... Melanie kertoi haluavansa joskus matkustaa Suomeen ja lupasin lähettää hänelle yhteystietoni. Jos nyt kuka tahansa klinikalta olisi niin hullu, että Suomeen haluaisi niin tietenkin minä majoitan.

Oli todella outoa kävellä viimeisen kerran ulos Röntgenpraxis Alte Torgasselta. Olin hyvin liikuttunut ja tuntui, että ehkä sittenkin jään tänne enkä mene enää Suomeen. Hukutin suruni shoppailemalla levyjä ja muuta mukavaa Paderbornista. Kävin myös kävelemässä ympäriinsä ja ottamassa hieman lisää kuvia.  Alapuolella kuvia Domin lähettyviltä.


saksa20s.jpg   saksa21s.jpg

Paderbornissa on myös vanha kaunis Rathaus, joka on rakennettu 1613-1620.


saksa22s.jpg   saksa23s.jpg

Kuljeskeltuani tarpeekseni hyppäsin bussiin ja ajoin takaisin ”kotiin” Schlangeniin. Vaikka Baijerin alue on vienyt sydämeni täysin niin on harmi jättää näitä Nordhein-Westfaleninkin maisemia taakseen. Saksa vain on jotenkin minun tyyliseni paikka. Iltaohjelmana on pakkaamista ja painiottelu laukun kanssa. En voi uskoa, että aika on mennyt näin nopeasti. Onko minun pakko lähteä?

keskiviikko, 20. syyskuu 2006

Platzangst

Aamu oli tänään melko sumuinen ja viileä. Simone oli hieman myöhässä, joten ehdin odotellessani ottaa muutaman valokuvan "kotimaisemistani".


saksa17s.jpg

En ole kohdannut aiemmin magneetissa pelkopotilaita – tai ainakaan sellaisia, joita ei olisi kauniilla puheella saatu pysymään putkessa. Tänään niitä oli sitten parikin. Pamilla saatiin kuitenkin kuvaukset tehtyä. Tavallaan ymmärrän, että pelkopotilaat menevät täyteen paniikkiin ja eivät voi todellakaan mennä putkeen. Kuitenkin itse putkessa maanneena sitä on hankala sisäistää, koska mielestäni siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Hyvin fiksoituna makaa mukavasti kuin kotisohvalla. Tietenkin kunnioitan potilaiden tuntemuksia ja niiden mukaan pitää mennä.

Magneetissakin on yksi opiskelija ja puhuimme hänen kanssaan tänään harjoittelusysteemeistä. Täällä siis opiskelija tekee koulun alussa sopimuksen jonkun paikan kanssa ja on siellä sitten työssäoppijana (3 päivää viikossa) koko kolme vuotta. Minä pidän kuitenkin enemmän systeemistä, jossa harjoittelupaikat vaihtuvat. Vaikka uusi paikka uusine ihmisineen ja uusine tapoineen vaatii totuttelua ja on toisinaan stressaavaa niin sitä oppii enemmän. Näkee paljon erilaisia työskentelytapoja ja tietää sitten millaisessa työpaikassa haluaa työskennellä. Ja tietää millaisessa paikassa ei ainakaan halua työskennellä.

Tänään Marjut tuli hakemaan minut töistä ja kävelimme yhdessä hieman ympäri Paderbornin keskustaa. Kävimme katsomassa miltä Padaborner Dom St. Liborius näyttää sisältä ja muutenkin ihastelemassa kauniita rakennuksia. Kirkot ovat usein taidehistorialliselta kannalta mielenkiintoisia kohteita – niin arkkitehtuurin kuin koristeidenkin osalta. Paderbornin Domissa oli mielenkiintoisia lasitöitä, mutta hämärässä niistä oli vaikea saada kunnollista kuvaa (ainakin minun kamerallani).


saksa18s.jpg

Kaupunkireissun jälkeen palasimme sitten takaisin Schlangeniin. Olen jo yrittänyt hieman aloittaa tavaroitteni pakkaamista, koska edessä on varmasti aikamoinen painiottelu, että saan kaiken laukkuihini. Toisaalta ei yhtään huvittaisi vielä pakata, koska se väistämättä tuo mieleen sen, että lähtö on parin päivän päästä. Olen jo ehtinyt aika mukavasti kotiutua huoneeseeni.

tiistai, 19. syyskuu 2006

Langweilig

Tapasin sitten tänään magneetissa ensimmäistä kertaa Dr. Koehlerin. Olin yhteydessä häneen sähköpostitse ennen harjoitteluni alkua ja nyt oli hauska tavata hänet oikeasti. "Jenni, aus Finnland!" Kyllä, minä olen.

Päivä kului potilashoitajan hommia tehden ja työaseman ruutua tuijotellen. Magneettikuvaus menee hyvin pitkälti saman kaavan mukaan kuin Suomessakin, joten uusia valaisevia kokemuksia ei ole kummemmin tullut.

Tosin kävin ensimmäistä kertaa elämässäni magneetin luona metallinpalan kanssa. Dr. Koehler antoi minulle sodanaikaisen kranaatinsirpaleen ja kehotti kokeilemaan mitä tapahtuisi, kun veisin käteni magneettiin. Kyllähän minä tiesin mitä tapahtuisi, mutta oli se silti aika jännittävää kokea itse miten metallinpala alkaa pyöriä nyrkin sisällä. Jos saksien kanssa leikkiminen magneetissa on hieman vastuutonta, niin suosittelen kuitenkin joskus kokeilemaan vaikka klemmarin kanssa miten magneetti vaikuttaa.

Kesällä eräs työkaverini sai uudet silmälasit, jotka osoittautuivat ongelmaksi magneetissa. Itselläni on myös metallisankaiset lasit, mutta niiden kanssa ei ole ollut ongelmia. En tiedä kyllä ihan tarkkaan mitä metallia ovat. Lävistyskoruni taas ovat titaania ja ne eivät ole magneetissa työskennellessä reagoineet mitenkään.

Iltapäivällä kävellessämme Simonen autolle hän kysyi miten olen viihtynyt magneetissa. Kerroin sen olevan kyllä tavallaan mielenkiintoista teknisyytensä takia, mutta jotenkin se istuminen ja odottaminen on hieman... "...langweilig?" Aivan, pitkäveteistä.

maanantai, 18. syyskuu 2006

Kernspin

Ytimenpyöritystä (Kernspin) – sitä magneettikuvaus on saksaksi ja nimi on kyllä erittäin oiva. Vety-ytimiähän magneettikuvauksessa pyöritellään kuvan aikaansaamiseksi. Tänään siis alkoi komennus Röntgenpraxis Alte Torgassen ytimenpyöritysosastolla.

Magneetti on fysiikan kannalta mielenkiintoinen kuvantamismenetelmä ja tietoteknisestikin ihan viihtyisää kaltaiselleni laptop-sylissä-syntyneelle (kuten eräs Agfan PACS-kouluttaja kerran minua tituleerasi). Kuitenkin magneetissa on aika paljon myös sitä odottelua, joka ei oikein ole minun juttuni. Erityisesti potilashoitaja saa päivän aikana pyöritellä peukaloita jännetuppitulehduksen partaalle. No, ehkä kun niitä kolmen ja sitä useamman teslan laitteita alkaa tulla oikeaan käyttöön niin varmaan kuvausaikaakin saadaan lyhennettyä.

Täällä on siis käytössä hyvin tavanomainen Philipsin 1,5teslan Gyroscan ACS NT. Yläkerrassa (CT:n naapurissa) on sitten vielä 1teslan Siemens. Viimeviikolla filmejä noutaessani kiinnitin huomiota, että yläkerran magneetissa kuvataan melko paljon päitä ja ruotoja. Alakerran magneetissa on alkutuntuman mukaan hieman laajempi valikoima. Päitä, raajojen niveliä, abdomenin ja pelviksen alueen kuvauksia. Ja tämän olen sanonut aiemminkin – Philipsin softapuoli ei miellytä kuten Siemensin. Hyvää ohjelmaa voi käyttää hyvin pitkälle pelkällä loogisella ajattelulla. Lisäksi – minun mielestäni – hämärässä koko päivän työskentelevä ihminen ei halua katsella näytöllä vaaleaa taustaa. Sinimusta särkee vähemmän silmiin kuin vaaleanharmaa.

Nukuin viimeyön todella huonosti, joten olin koko päivän aika väsynyt ja siten hieman tavallista hiljaisempi. Nicola sanoi jossain vaiheessa, että kysele toki jos jotain tulee mieleen, mutta tänään ei mieleen tullut kauheasti mitää. Työ magneetissa tuntuu olevan hyvin pitkälle samanlaista kuin Suomessa. Tosin täällä käytetään mielestäni useammin varjoainetta kuin Suomessa. Varmaan 85-90% tutkimuksista tehdään varjoaineella. Esimerkiksi nilkassa ja polvessakin on usein i.v. varjoaine. Yhtään magneettiarthroa ei tullut ensimmäisen päivän aikana. Täällä on myös magneetissa Ulrichin automaattiruisku (tosin siis sellainen magneettiin soveltuva versio). Ollessani Porissa magneettiharjoittelussa kaikki varjoainekuvaukset tehtiin ihan käsiruiskutuksella.

Magneetissa ehdin olla vain neljä päivää, koska lennän takaisin Suomeen jo perjantaina. Ensimmäisen päivän lääkärinä oli röntgenistä tuttu Dr. Reisner ja kolme seuraavaa päivää lääkärinä on Dr. Koehler. Jälkimmäisen kanssa olin yhteydessä sähköpostitse ennen tänne tuloani, joten on ihan mukavaa tavata hänet nyt oikeasti.

Viikko sitten CT:ssä Johanna halusi oppia sanomaan suomeksi "minä rakastan sinua". Tänään MRI:ssä Nicola halusi oppia sanomaan suomeksi "minä oksennan". Erilaisia ovat ihmisten mieliteot.

  • Blogi-arkisto

  • Henkilötiedot

    Rtgenhoitajaopiskelija otti ja lti tyarjoitteluun Saksaan kolmeksi viikoksi - ja kuinkas sitten kikn...

  • Tagipilvi