Simonchen tuli taas aamulla noutamaan minua. Meistä kumpikaan ei ollut oikein herännyt vielä ja matka Paderborniin meni hiljaisissa merkeissä. Kävellessämme parkkipaikalta klinikalle kerroin olevani tänään menossa käymään töiden jälkeen Marjutin tyttären, Katrinin luona. Sovimme siis tapaavamme taas huomenna aamulla.

CT:ssä oltiin palattu normaaliin päiväjärjestykseen. Carina on ilmeisesti jonkinlainen CT-vastaava täällä, koska hän selvästikin tuntee laitteen parhaiten. Tosin tavallaan kaikki ovat työpisteensä vastaavia täällä, koska työkiertoa ei ole. Itse olen vahvasti työkierron kannattaja, koska se pitää yllä monipuolista ammattitaitoa. Lisäksi olisi hyvä, että tietystä laitteesta useampi ihminen tietää paljon. Olen nähnyt niitä tilanteita, kun yhden ihmisen ollessa lomalla tai kipeänä ollaan ihan pulassa ongelmatilanteen tullessa. Tiedosta tulee helposti salaista, kun ihmisillä on toisinaan tapana tehdä itsestään korvaamattomia. Tällä alalla on oltava valmis oppimaan aina uutta.

Tänään oli kuvattavana munuaisvaltimot ja lähettävä lääkäri oli pyytänyt kuvista 3D-rekonstruktioita. Kun kuvat oli otettu Alla, Johanna ja Carina yrittivät yhdessä saada 3D-kuvia tehdyksi. Myös Dr. Freitag tuli seuraamaan toimintaa, mutta ei osannut auttaa. Hetken katseltuani sivusta katsoin Allaa ja kysyin: "Darf ich?" (Saanko minä?) Kaikki katsoivat minua hieman yllättyneenä ja Alla kysyi olenko tehnyt aiemmin tällaisia. Kerroin käyttäneeni Siemensin 3D-rekonstruointiohjelmaa ja minut päästettiin koneen ääreen. Munuaisangiokuvia en ole aiemmin rakennellut, mutta pään suonia kylläkin, joten loogisen päättelyn avulla sain pian aikaiseksi 3D-kuvat. Kollegani ja Dr. Freitag taisivat olla hieman hämmästyneitä. Hetken he olivat vain hiljaa ja sitten alkoi innostunut höpötys, että minun pitää neuvoa tuo homma kaikille...

Tästä päivästä jäi todella hyvä mieli. Olin päässyt näyttämään mistä suomalainen rötngenhoitaja on tehty. Töiden jälkeen kävelin klinikalta vähän matkan päähän Katrinin luokse. Siellä oli jo Henrik, Julia, Marjut, hänen (myös Saksassa asuva) siskonsa Anne, Annen tytär Sanna, Sannan tytär Suvi ja tietenkin Katrin. Siitä on jo jokunen vuosi, kun olen nähnyt Katin viimeeksi. Hän on minua muutaman vuoden vanhempi opettaja. Keskustelumme kahvipöydän ääressä oli huvittavaa monikielistä pölötystä. Katrin ei puhu juurikaan suomea ja Sanna ei puhu erityisemmin saksaa, joten sitä tuli sitten puhuttua välillä suomea ja välillä saksaa ja välillä englantia. Kati on hirmu mukava ja puhuu hyvin selkeää saksaa, joten oli miellyttävää keskustella hänen kanssaan. Hän tietenkin kyseli paljon koulutuksestani ja millaista on nyt tehdä harjoittelua Saksassa. Viihtyisän iltapäivän jälkeen ajoimme Marjutin kanssa takaisin Schlangeniin. Alapuolella on kuva Suvista, joka innostui minun Sox-lippiksestäni.